Lähdimme kämppikseni kanssa luennoilta kotiin ja huomasimme, että pyöräni oli varastettu. No, ei kun poliisilaitokselle ilmoitusta tekemään:

Minä: - Multa on varastettu pyörä

Tiukannäköinen poliisisetä:- Pyörän turvanumero?

- Ei siinä mitään turvanumeroa ollut, kun se oli niin vanha

- No, minkä merkkinen?

- ÖÖ... en mä muista... mutta se oli punanen (ja muutun samanväriseksi)

(Poliisi katsoo vähän harmistuneena; ystäväni poistuu taka-alalle hihittämään) - No, mistä se varastettiin ja milloin?

- Tänään, tuolta Mattilanniemen pihasta

- Osoite?

- En mä sitä osoitetta tiedä... tuo yliopiston matikan laitos (ja naamanvärini syvenee)

- Hmh. Ja sinun nimesi?

- Anu... (ja punastun lisää) tai siis tarkottaako tää pyörän omistajan nimeä?

- No sitä juuri.

- Niin, kun siis se pyörä ei ollu mun, vaan se oli mun tädiltä lainassa. (Ystäväni tyrskähtää ja ristii jalkansa)

- No, sen tädin nimi?

- Marjukka Riikonen (Poliisi kirjoittaa) Minä jatkan: - Tai siis sitä sanotaan Marjukaksi, oikea nimi on Marja-Leena... (Poliisi pyyhkii yli ja erittäin kypsän näköisenä kirjoittaa uudelleen)

- Ja tädin osoite?

- ÖÖ... (muutun tulipunaiseksi, ystäväni meinaa jo tukehtua) ... en mä muista; se asuu tossa aika lähellä yliopistoa... Oisko sulla karttaa...? (Poliisi kaivaa puhelinluettelon kartan esiin)

- Löytyykö?

- Joo, se on... ei kun apua... (alan hikoilla, kun en enää punaisemmaksi voi muuttua) eihän se ollutkaan mun tädin pyörä, kun se olikin vaan sillä varastossa; se on mun tädin miehen tädin pyörä... (ystäväni on jo kyykyssä lattialla ja minä tunnen halua vajota maan alle, poliisi alkaa olla ERITTÄIN kyllästyneen näköinen)

- NO! Sen tädintädin vai mikä se nyt oli, nimi? (Tässä vaiheessa en meinaa saada enää ääntä)

- En mä tiedä...

Poliisi sitten totesi, että mitä, jos tulisin uudestaan sitten, kun tiedän, mitä on varastettu, mistä ja keneltä... Niinpä poistuin jo lähes konttaavan ystäväni kanssa tuntien itseni maailman suurimmaksi idiootiksi.